Työssä käyvistä korkeatuloiset naiset käyvät kuntoutuspsykoterapiassa matalatuloisia todennäköisemmin, kun taas matalatuloisilla naisilla mielialalääkkeiden käyttö on hieman yleisempää. Tutkimustulokset osoittavat myös, että psykoterapian hyödyt työkyvyttömyyden vähentämisessä eivät toteudu yhdenvertaisesti eri alueilla ja väestöryhmissä.
Lakisääteisen kuntoutuspsykoterapian tavoitteena on tukea työ- tai opiskelukykyä ja ennaltaehkäistä mielenterveysperusteista työkyvyttömyyttä. Sen käyttö onkin moninkertaistunut 2010-luvulla.
Työterveyslaitoksen tutkimushankkeessa selvitettiin psykoterapiassa käyvien henkilöiden työkyvyttömyyden kehittymistä. Työkyvyttömyyden mittarina olivat mielenterveysperustaiset sairauspoissaolot ja työkyvyttömyyseläkkeet. Tarkastelussa olivat väestöryhmien väliset erot eli esimerkiksi iän ja asuinpaikan merkitys. Lisäksi selvitettiin tulotason yhteyttä kuntoutuspsykoterapian ja mielialalääkkeiden käyttöön.
Väestötasolla havaittiin jo aiemmin näyttöä siitä, että kuntoutuspsykoterapia on yhteydessä mielenterveysperustaisen työkyvyttömyyden vähenemiseen. Juuri julkaistussa tutkimuksessa tehdyn vertailun perusteella työssä käyvistä korkeatuloiset naiset käyvät todennäköisemmin kuntoutuspsykoterapiassa verrattuna matalatuloisiin. Miehillä vastaavaa eroa ei havaittu.
– Vielä 2010-luvun alussa korkeatuloisemmat käyttivät Suomessa yleisemmin mielialalääkitystä, mutta suuntaus muuttui ja vuonna 2019 mielialalääkitys oli hoitomuotona yleisempi matalatuloisemmilla, kuvailee kehitystä tutkimusprofessori Ari Väänänen Työterveyslaitoksesta.
– Psykoterapia ja lääkitys ovat kustannuksiltaan eri tasoa: vuoden lääkkeet voi saada yhden tai kahden psykoterapiakäynnin hinnalla. Tulos herättää kysymyksen siitä, millaisen avun piiriin kenelläkin on omien oireidensa kanssa mahdollista hakeutua, sanoo vanhempi asiantuntija Sanna Selinheimo Työterveyslaitoksesta.
Kuntoutuspsykoterapian vaikutukset työkyvyttömyyteen ovat erilaisia väestöryhmittäin
Rekisteritutkimuksessa seurattiin masennukseen tai ahdistukseen liittyvän työkyvyttömyyden kehityspolkuja viiden vuoden ajan. Psykoterapian vaikutukset työkyvyttömyyteen vaihtelivat.
Suurella osalla kuntoutuspsykoterapian aloittaneista ei ollut Kelan sairauspäivärahaan oikeuttamaa työkyvyttömyyttä (yli 10 sairauspoissaolopäivää työstä) ennen psykoterapiaa, ja tilanne pysyi samana terapian aikana.
Noin 10 prosentilla henkilöistä nähtiin psykoterapian aloituksen jälkeen selkeää työkyvyttömyyden vähenemistä.
Alle 10 prosentilla henkilöistä työkyvyttömyys oli puolestaan korkealla tasolla ennen psykoterapian aloittamista, eikä psykoterapian aloittaminen parantanut tilannetta. Pitkäkestoiseen työkyvyttömyyden ryhmään kuulumisen todennäköisyyttä kasvattivat korkeampi ikä, naissukupuoli, suorittavan työn tekeminen tai asuminen Itä- tai Pohjois-Suomessa. Työkyvyn ennuste oli huonompi, mikäli näitä tekijöitä oli useampi.
– Tutkimustulokset kertovat siitä, kuinka esimerkiksi erilaisissa ammattiasemissa ja alueilla psykoterapian hyödyt eivät samalla lailla toteudu. Silloin kun mielenterveyshaaste vaikuttaa työssä pärjäämiseen, työpaikalla tarvitaan joustoja. Ovatko tällaiset työkykyä tukevat ratkaisut yhdenvertaisesti mahdollisia kaikissa töissä? Joissain tilanteissa myös kuntoutuspsykoterapian sopivuutta hoitomuotona voisi olla syytä uudelleen arvioida, Sanna Selinheimo kommentoi.
– Harvaan asutulla alueella etäisyydet voivat vaikeuttaa kuntoutuspsykoterapian onnistumista. Vanhemmilla työntekijöillä voi olla enemmän muita sairauksia, jolloin kokonaisterveydentilanne vaikuttaa mahdollisuuksiin hyötyä mielenterveyskuntoutuksesta, Selinheimo jatkaa.
