Maailman kiertämistä, aurinkoa ja glamouria.
Siinä on kolme asiaa, joista olen muiden mukaan päässyt nauttimaan ammattilaisurheilijan urani aikana.
Se pitää kyllä paikkaansa, mutta se on vain jäävuoren huippu, jonka alta paljastuu urheilijan arki. Lopetin ammattilaisgolfurani syyskuussa 2024, vain 24-vuotiaana. Osa piti päätöstä varmasti hulluna, sillä olin hyvällä tiellä urallani ja moni asia oli vielä mahdollista. Moni saattoi pitää päätöstä myös hätiköitynä, mutta minulle se oli pitkä ja vaativa prosessi. Unelma, jonka eteen olin tehnyt koko nuoruuteni töitä, oli tullut päätepisteeseen. Yksittäistä syytä päätökselle ei ollut, vaan se oli monen asian summa.
Usein törmään ajatukseen, että golf on laji, jossa rahaa jaetaan kaikille ja paljon. Tähän vaikuttaa tietenkin lajin absoluuttinen kärki, jossa rahaa todella on jaossa. Kärjen alapuolella on kuitenkin valtavasti tasoja ja kiertueita, joissa todellisuus on hyvin erilainen.
Pelasin neljän täyden kauden verran Alps Touria, joka kiertää nimensä mukaisesti pääosin Keski-Euroopassa. Kauden aikana kilpailuja oli noin 15–20 alkuvuodesta loppuvuoteen. Olin kiertueella ainoa suomalainen, yhtä kautta lukuun ottamatta.
Yksi kilpailuviikko maksoi paikasta ja vuodenajasta riippuen noin 1500–2000 euroa. Kun tämän kertoo kisojen määrällä, alkaa vuosibudjetin runko hahmottua. Tähän päälle tulevat vielä valmennus, harjoitusleirit kisakauden ulkopuolella sekä muut kulut, joita ei aina osaa ennakoida. Kokonaisuutena puhutaan noin 50 000 euron vuosibudjetista. Tämä oli mahdollista yhteistyökumppaneiden ansiosta. Ilman heitä yksikään yksilölajin urheilija ei uransa alkuvaiheessa urheile täysipäiväisesti. Kumppaneiden avulla sain mahdollisuuden harjoitella ja pelata ammattiani täysillä. Palkintorahat ovat sitten toinen tarina.
Alps Tourilla – joka on Euroopan satelliittikiertue – kilpailun voittaja tienaa noin 6000 euroa ennen veroja. Jos olet kisassa kymmenes, noin 130 kilpailijan joukossa, palkintoraha on noin 1000 euroa. Ja tästä maksetaan verot. Todellisuudessa siis sijoittumalla yli sadan kilpailijan kisassa parhaaseen kymmenykseen, kisaviikon tulopuoli oli noin puolet siitä, mitä menot olivat. Yritysmaailmassa tämä tarkoittaisi, että yrityksen tulot olisivat puolet menoista. Kannattavaa liiketoimintaa, eikö?
Tämä kuvaa melko hyvin niin sanotun ”alasarjan” golfammattilaisen taloudellista todellisuutta Euroopassa. Mutta usein unohtuu yksi asia: nämä ovat vasta urheilun kulut. Sen päälle tulee ihan tavallinen elämä. Vuokra, ruoka, laskut ja kaikki muu arki. Myös urheilijan pitää syödä ja maksaa laskunsa. Moni uransa alkumetreillä oleva urheilija elää melko niukkaa arkea. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että harjoittelun ja kilpailujen lisäksi on käytävä töissä, jotta arki pyörii. Eikä töissä käyminen ole se ongelma – kaikkihan me töitä teemme. Urheilijalle harjoittelu ja kilpaileminen ovat kuitenkin jo työtä. Sen päälle tulee usein vielä toinen työ, jotta elämiseen riittää rahaa. Aamutreenit. Työpäivä. Iltatreenit. Päivä toisensa jälkeen, viikko toisensa jälkeen. Kun tähän lisätään kilpailumatkat ja kaikki muu, mitä urheilu-ura tuo mukanaan, päivät venyvät pitkiksi. Se on vähän kuin tekisi kahta työtä samaan aikaan – mutta palkkaa tulisi vain toisesta.
Tämän kolumnin tarkoitus ei ole olla valitus siitä, kuinka vaikeaa urheilijan elämä on. Olin monella tapaa onnekas. Löysin ympärilleni yhteistyökumppaneita, jotka uskoivat minuun – välillä ehkä enemmän kuin minä itse. Taloudellinen epävarmuus sai kuitenkin väkisinkin miettimään tulevaisuutta. Kun olet nuori ja koko ura on vielä rakentumassa, mielessä pyörii väistämättä kysymys siitä, mitä elämä tuo tullessaan. Joka kauden lopussa kysyin itseltäni saman asian: uskonko vielä siihen, mitä olen tekemässä – ja jaksanko lähteä taas uuteen kauteen ilman mitään varmuutta siitä, mitä se tuo mukanaan. Loppukesästä 2024 vastaus oli ensimmäistä kertaa ei.
En sano, että urani loppui taloudellisen tilanteen takia. Yhteistyökumppanit mahdollistivat minulle paljon. Mutta jossain vaiheessa jatkuva epävarmuus alkoi painaa mieltä enemmän kuin halu jatkaa.
Kirjoitan tätä lentokoneessa matkalla kotiin ensimmäiseltä lomamatkaltani urani jälkeen. Urani aikana olen katsonut lentokoneen ikkunasta lukemattomia kertoja tätä samaa maisemaa – sinertävää taivasta pilvien yllä. Moni ajattelee urheilijan elämän olevan matkustamista hienoista paikoista toiseen. Onhan se tavallaan joskus sitäkin, ja tiedän itsekin olleeni etuoikeutettu, kun olen saanut nähdä maailmaa nuorena. Mutta aika moni niistä matkoista on yksin matkustamista kisasta toiseen, ilman mitään takeita siitä, että seuraavalla viikolla onnistuu.
Kun olet nuori ja koko tulevaisuus tuntuu olevan kiinni seuraavista kilpailuista, pää on usein täynnä epävarmuutta. Silloin sama maisema ikkunan ulkopuolella ei tuntunut kovin valoisalta – se oli vain näkymä matkalla seuraavaan kisaan, samalla kun mielessä pyöri ajatus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mihin tämä kaikki lopulta johtaa. Ja nyt sama maisema ikkunan ulkopuolella näyttääkin aika hienolta ja valoisalta. Maisema ei ole muuttunut – mutta jokin muu on.
