Kouvolan Lakritsin juuret ulottuvat vuoteen 1906 – kattilat kiehuvat yhä avotulella

Musta lakritsi on makeinen, jonka suomalainen tunnistaa maistamatta. Harvempi tulee ajatelleeksi, että osa siitä syntyy yhä samalla tavalla kuin kahdeksankymmentä vuotta sitten: kattilassa, avotulella, ihmisen valvonnassa.

Kouvolan Lakritsi on rakentanut liiketoimintansa juuri sen varaan. Yhtiö kertoo omilla sivuillaan keittävänsä lakritsinsa perinteisellä avotulimenetelmällä ja oikeiden ihmisten käsin, ja kuvaa tekniikan yksityiskohtien siirtyvän lakritsimestarilta seuraavalle. Elintarviketeollisuudessa, jossa lähes kaikki muu on automatisoitu, se on poikkeus.

Talossa käsityötä ei pidetä nostalgiana vaan syynä siihen, että yritys on ylipäätään olemassa. Toimitusjohtaja Santeri Nisula palaa siihen heti, kun kysytään menestyksen syytä.

”Se on tän meidän koko tekemisen ydin. Jo silloin aikoinaan edellinen omistaja jo silloin päätti, että tehdään erilaista lakritsia. Lakritsin pitää olla pehmeää, eikä semmosta perus kovaa. Mä uskon ainakin, että sen takia ollaan pärjätty, että tuote on ollut hyvä ja siitä ei tingitä”, sanoo Santeri Nisula.

Juuret ovat Viipurissa, eivät lakritsissa

Yhtiön oman historiikin mukaan tarina alkaa vuodesta 1906, jolloin Papulan Vesitehdas aloitti toimintansa Viipurin Papulassa. Vuonna 2026 siitä tulee yhtiön oman ilmoituksen mukaan kuluneeksi 120 vuotta.

Alku ei ollut lakritsissa vaan virvoitusjuomissa. Makeisten valmistuksesta vastasi sisaryhtiö Makeis- ja Mehu Oy, joka perustettiin Viipuriin 1942. Sota siirsi molemmat: vesitehdas evakuoitiin Lappeenrantaan ja makeistuotanto Uuteenkaupunkiin vuonna 1944. Kouvolan Tornionmäkeen rakennettiin uudet tuotantotilat 1948, ja lakritsin valmistus siirtyi Uudestakaupungista Kouvolaan vasta 1960.

Silloin syntyi se, mistä yhtiö nykyään tunnetaan. Yhtiön oman kertoman mukaan sen lakritsiuutteen jalosti samana vuonna englantilainen konsultti H. Knoch, ja resepti on pidetty salassa siitä lähtien.

Nykyinen osakeyhtiö merkittiin kaupparekisteriin vasta maaliskuussa 1993. Liiketoiminta on siis huomattavasti vanhempaa kuin yhtiö, jonka nimissä sitä tehdään – tavallinen tilanne pitkän linjan tuotantolaitoksissa, joissa yhtiömuoto vaihtuu mutta kattila pysyy.

Kysyntä kasvoi nopeammin kuin tehdas

Poikkeuksesta tuli aikanaan yhtiön suurin ongelma. Kun kysyntä kääntyi jyrkkään kasvuun, käsityö ei venynyt samaa tahtia – ja tehtaan seinät tulivat vastaan kirjaimellisesti.

Ylen toukokuussa 2021 julkaiseman jutun mukaan lakritsin kysyntä kasvoi alkuvuonna 2021 noin neljänneksen edellisvuoteen verrattuna. Tehdas valmisti tuolloin noin 700 000 kiloa lakritsia vuodessa ja työllisti noin kolmekymmentä ihmistä, ja tilat olivat käyneet ahtaiksi jo vuosia ennen sitä.

Ratkaisu ei ollut teollisuushalli pellon laidassa. Kouvolan kaupungin tammikuussa 2022 julkaiseman tiedotteen mukaan yhtiö osti entisen kauppaoppilaitoksen rakennuksen aivan Kouvolan keskustasta: 5 600 neliötä, valmistunut 1969, kauppahinta 400 000 euroa. Kaupunki arvioi uuden tehtaan tuovan 10–15 työpaikkaa noin vuoden sisällä.

Koulusta tehdas. Se on päätös, jota ei tehdä laskelmalla yksin.

”No onhan se nyt ihan hullujen hommaa rakentaa kouluun lakritsitehdas. Me nähtiin siinä potentiaalia muuhunkin”, sanoo Santeri Nisula.

Melkein vuoden myöhässä

Suunnitelma ei pitänyt. Ylen lokakuussa 2023 julkaiseman jutun mukaan uusi tehdas valmistui lähes vuoden aikataulusta myöhässä, syynä rakennusmateriaalien saatavuus. Tuotanto päästiin käynnistämään vasta silloin, ja tuotantoon oli tarkoitus palkata noin kymmenen uutta työntekijää.

Tehtaanmyymälä oli ehtinyt avata ovensa samaan rakennukseen jo marraskuussa 2022. Sen valikoimassa on lakritsi- ja marmeladituotteiden lisäksi oheistuotteita, ja saman katon alle avattiin lounasravintola. Vanha tehdas Hietamäentiellä on edelleen yhtiön käytössä, joten tuotantoa tehdään nyt kahdessa paikassa.

Sheriffin saappaat vaihtoivat jalkaa

Syyskuun alussa 2024 johto vaihtui. Timo Nisula, joka hankki tehtaan omistukseensa 2008 ja osti koko osakekannan itselleen 2014, luovutti toimitusjohtajan tehtävän pojalleen Santeri Nisulalle. Santeri Nisula oli sitä ennen vastannut yhtiön operatiivisesta johtamisesta varatoimitusjohtajana. Timo Nisula jatkaa hallituksen puheenjohtajana.

Yhtiö itse kutsuu toimitusjohtajaansa sheriffiksi ja varatoimitusjohtajaa apulaissheriffiksi. Tapa kertoo talon hengestä enemmän kuin mikään organisaatiokaavio.

Vaihdos tehtiin keskellä laajennusta, ei sen jälkeen. Perheyrityksissä juuri se on vaikein kohta: edellisen polven on osattava luovuttaa ja seuraavan otettava vastuu silloin, kun työ on kesken. Suurta keskustelua siitä ei Nisulan mukaan tarvittu, sillä tärkeimmät asiat oli käyty läpi jo paljon aiemmin.

”No siinä kohtaanhan ei enää juteltu mistään tommosesta, noi oli opetettu jo silloin pitkälti kasvatuksessa. Sieltä asti on jo tullu ne tiedot, että miksi tämä yritys on hyvä”, sanoo Santeri Nisula.

Vienti kulkee, mutta ei joka paikkaan

Kymenlaakson kauppakamarin lokakuussa 2025 julkaiseman jutun mukaan yhtiön tuotteita on toimitettu muun muassa Tanskaan, Saksaan, Italiaan ja Japaniin. Kaikki ovet eivät ole auenneet: samassa jutussa kerrotaan Ruotsin, Espanjan ja Yhdysvaltain markkinoiden takkuavan sääntelyn ja sopivien jakelukumppanien puutteen vuoksi.

Näkyvyyttä on haettu myös muilla keinoin. Vuonna 2020 yhtiö keräsi Guinnessin ennätyksen maailman suurimmasta karkkipussista, joka painoi 832,8 kiloa. Brittiläinen LUXLife-lehti on palkinnut yhtiön parhaana lakritsinvalmistajana vuosina 2021 ja 2022.

Y-lehti, kuvituskuva

”No onhan se nyt ihan hullujen hommaa rakentaa kouluun lakritsitehdas. Me nähtiin siinä potentiaalia muuhunkin”

Tehtaita on nyt kaksi ja töissä lähes viisikymmentä ihmistä. Kouvolan kokoisessa kaupungissa se on iso asia, ja tuotannon paluu keskustaan – entiseen koulurakennukseen, jonka ohi ihmiset kulkevat päivittäin – tekee siitä näkyvän tavalla, johon harva elintarviketehdas yltää.

Kysyttäessä, mistä hän on kaikkein tyytyväisin, Nisula ei nosta esiin ennätyksiä eikä palkintoja.

”Siitä, että ollaan pystytty pitämään tämä suomalainen firma hengissä, aika paljon on mahtunut väliin. Vielä ollaan pystyssä ja saatu kasvatettua toimintaa ja pidettyä se sama hyvä lakritsi semmosena kun se on ollut”, sanoo Santeri Nisula.

Kattilan äärellä ratkeaa kaikki

Yhtiön juuret ulottuvat vuoteen 1906, mutta lakritsin keittäminen alkoi vasta 1945. Kummankaan jatkumisesta ei kanna vastuuta rakennus eikä resepti vaan se, mitä kattilan äärellä tapahtuu: ihminen katsoo massaa ja tietää, milloin se on valmis. Sitä kohtaa ei ole kahdeksassakymmenessä vuodessa onnistuttu korvaamaan koneella – eikä siitä ilmeisesti ole aikomustakaan luopua.

Yhtä pitkälle ulottuu myös lista kriiseistä, joiden läpi yritys on kuljetettu. Nisula käy ne läpi kuin kalenterin.

”Jos kattoo historiaan niin sieltä nyt tietenkin kaikki nämä sodat ja maailmankriisit. Sit toki -90 luvun valuuttalaina, konkurssi. Se oli aika merkittävä ja, että siitä vielä firma pelastettiin. Muuna aikana kaikki nää korona ajat ja muut, jotka oli haastavia. Me ei olla koskaan jääty paikalle miettimään, että nyt on paha tilanne vaan aina tehty sitä, mikä tuntuu hyvältä”, sanoo Santeri Nisula.

Paikalleen ei ole aikomus jäädä nytkään. Nisulan mukaan tehdyt tempaukset ovat pohja sille, että toimintaa aiotaan nostattaa isosti eteenpäin: ideoita ja suunnitelmia on jo valmiina, toimintaa laajennetaan ja uusia tuotteita kehitetään kovasti.