Kolmastoista pankki sanoi ei — ja silti ostimme sen firman

Olen Hannu Karell, turkulainen sarjayrittäjä. Aion joka toinen viikko kysyä yhtä asiaa: kannattaako ja uskaltaako Suomessa yrittää — ja kenelle. Aloitan siitä missä moni hyvä yritys kuolee: pankinjohtajan pöydällä.

Istuin viime keväänä pankissa numero kolme. Tai neljä, en enää muista, olin lakannut laskemasta.

Mukanani oli tilinpäätökset kolmelta vuodelta, liiketoimintasuunnitelma, kassavirtalaskelma ja pieni metallipajan yrityskauppa, jonka olin päättänyt tehdä. Firma teki rahaa. Sillä oli asiakkaat, tilauskanta ja kaksi osaavaa kaveria, jotka olivat rakentaneet sen käsillään kahdenkymmenen vuoden ajan.

Pankinjohtaja katsoi papereita, katsoi minua ja sanoi: "Hyvältähän tämä näyttää. Mutta meillä ei ole tälle vakuuksia."

Siinä se oli. Ei siksi, että firma olisi ollut huono. Vaan siksi, ettei minulla ollut tarpeeksi jo olemassa olevaa omaisuutta pantattavaksi ostaakseni yrityksen, joka olisi itse maksanut ostohintansa takaisin muutamassa vuodessa.

Tervehdys. Olen Hannu Karell, turkulainen. Olen perustanut firmoja opiskellessani iltaisin datankäsittelyä, nostanut niitä tyhjästä ja kaatanut niistä osan niin että sattui. En perinyt mitään. Opin kaiken tekemällä väärin ensin.

Aion tällä palstalla kysyä joka toinen viikko yhtä ainoaa kysymystä: kannattaako ja uskaltaako Suomessa yrittää — ja kenelle. En juhlapuheena. Kentältä.

Ja aloitan rahasta, koska raha on se seinä johon suomalainen yrittäjä törmää useammin kuin mihinkään muuhun.

Se mitä pankissa oikeasti tapahtuu

Me puhumme yrittäjyydestä Suomessa kuin se olisi rohkeuslaji. Uskallatko? Onko sinulla intohimoa? Kestätkö riskin?

Mutta suurin osa siitä "riskistä" ei ole yrittäjän rohkeudesta kiinni. Se on kiinni siitä, saako hän lainaa.

Ja lainansaanti Suomessa ei mittaa sitä, onko liikeidea hyvä. Se mittaa sitä, onko sinulla jo valmiiksi omaisuutta.

Tämä on koko homman likaisin salaisuus. Pankki ei rahoita tulevaisuutta, se rahoittaa mennyttä. Se katsoo mitä sinulla jo on — asunto, kesämökki, isän perintö — ja lainaa sitä vasten. Jos sinulla ei ole mitään, sinulla ei ole vakuutta. Jos sinulla ei ole vakuutta, sinulla ei ole lainaa. Jos sinulla ei ole lainaa, sinulla ei ole firmaa.

Ja niin se kaveri, jolla olisi ollut paras idea koko korttelissa, jää palkkatöihin.

Otetaan luku, joka kannattaa pitää mielessä. Suomen Yrittäjien pk-yritysbarometrin mukaan noin viidennes rahoitusta hakeneista pk-yrityksistä on viime aikoina kokenut rahoituksen saatavuuden heikentyneen [TARKISTA: tuorein pk-yritysbarometri 2026, rahoituksen saatavuutta koskeva osuus]. Se ei kuulosta dramaattiselta prosenttilukuna. Mutta jokainen niistä hakemuksista on ihminen, jolla oli suunnitelma.

Yksi luku, yksi tarina

Palataan siihen metallipajaan.

Kauppahinta oli — pyöristän ja muutan lukuja sen verran ettei ketään tunnista, tämä on laskuesimerkki, ei kenenkään tilinpäätös — noin 400 000 euroa. Firma teki käyttökatetta kunnollisen määrän joka vuosi, sanotaan 120 000 euroa. Terve, tylsä, tuottava yritys. Juuri sellainen, jollaisia Suomi tarvitsee tuhansittain lisää.

Jos ostaja saisi siihen 400 000 euron lainan seitsemäksi vuodeksi, lyhennys ja korot söisivät karkeasti 70 000 euroa vuodessa. Firma tekee 120 000. Laina maksaisi itsensä pois firman omalla tuloksella, ja ostajalle jäisi vielä palkka ja puskuria.

Matematiikka toimii. Liiketoiminta kantaa lainan. Silti kolmetoista pankinjohtajaa — no, ei aivan kolmetoista, mutta useampi kuin haluaisin myöntää — sanoi ei.

Miksi? Koska laina ei mennyt firman lukujen mukaan. Se meni minun henkilökohtaisten vakuuksieni mukaan. Ja niitä ei ollut tarpeeksi.

Lopulta kaupat syntyivät. Ei siksi että pankki uskoi firmaan, vaan siksi että keksin järjestelyn, jossa myyjä jäi osittain rahoittajaksi ja pantasin oman asuntoni. Tein siis juuri sen mitä pitikin: laitoin kodin peliin, että sain ostaa kannattavan yrityksen.

Se on hullua. Mutta se on arki.

Ja tässä tulee se mihin halusin päästä

Me puhumme Suomessa jatkuvasti yrittäjyyden synnyttämisestä. Startup-tuet, hautomot, ensimmäisen vuoden helpotukset, Business Finlandin avustukset uusille ideoille.

Mutta samaan aikaan tuhannet toimivat, kannattavat, työllistävät yritykset etsivät jatkajaa — eikä sitä löydy, koska jatkaja ei saa ostoon rahoitusta.

Me siis tuemme uuden perustamista kädet täynnä, ja annamme valmiin, terveen firman kuolla sammuttamalla valot, koska kukaan ei saanut ostettua sitä.

Se on kansantaloudellista tuhlausta pahimmillaan.

Ajattele sitä näin. On paljon halvempaa ja vähemmän riskialtista pitää elossa yritys, jolla on jo asiakkaat, tulos ja osaaminen, kuin rakentaa sama tyhjästä. Silti rahoitusjärjestelmämme on rakennettu juuri väärinpäin: se palkitsee tyhjästä aloittajaa ja rankaisee jatkajaa.

Miksi näin kävi

Pankki ei rahoita tulevaisuutta, se rahoittaa mennyttä — ja niin kannattava firma jää ostamatta, koska ostajalla ei ollut asuntoa pantiksi.

Ollaan reiluja pankeille. Ne eivät ole pahantahtoisia. Ne noudattavat sääntöjä ja riskimalleja, jotka on rakennettu estämään toinen finanssikriisi. Vakavaraisuussääntely tekee pienten, vakuudettomien yrityslainojen myöntämisestä pankille kallista pääoman kannalta.

Eli pankin näkökulmasta on rationaalista sanoa ei terveelle metallipajalle, jos ostajalla ei ole omakotitaloa takana.

Järjestelmä toimii täsmälleen niin kuin se on suunniteltu toimimaan. Ongelma on, että se on suunniteltu suojelemaan pankkia, ei synnyttämään elinvoimaa.

Ja siinä välissä on Suomi, jonka yrityskannasta valtaosa on pieniä. Ne eivät ole pörssiyhtiöitä joilla on pääomamarkkinat. Niille pankinjohtajan ei tai kyllä on koko rahoitusmaailma.

Mitä minä tästä ajattelen

En kannata sitä, että veronmaksaja alkaa jakaa käteistä liikeideoille. Se on hyvä tapa polttaa rahaa.

Mutta valtiolla on jo työkalu, jota se käyttää liian varovasti: takaus. Kun valtio takaa osan lainasta, pankin riski pienenee ja laina irtoaa. Veronmaksaja ei maksa mitään, ellei firma kaadu — ja terve, tuottava yritys kaatuu harvoin.

Finnvera tekee tätä jo. Mutta liian kapeasti ja liian byrokraattisesti sen suhteen mikä on kentällä pullonkaula.

Väitän, että Suomen pitäisi kohdistaa takaukset erityisesti kahteen paikkaan.

Ensimmäinen: jatkajan ostolaina. Kun joku ostaa toimivan, kannattavan yrityksen, jonka luvut kantavat lainan, valtion pitäisi voida taata iso osa kauppahinnasta — nimenomaan siksi ettei ostajalta vaadittaisi omaa asuntoaan pantiksi. Kohde itse on vakuus, koska se tuottaa. Mennään liiketoiminnan lukujen mukaan, ei ostajan sukutaustan.

Toinen: ensimmäinen laajennus. Se hetki, kun pieni firma haluaa palkata, ostaa koneen tai ottaa isomman tilauksen, on täsmälleen se hetki, jolloin kassa on kireimmillään ja pankki varovaisimmillaan. Kasvun rahoitus tyrehtyy juuri siihen.

Molemmissa idea on sama: siirretään rahoituksen mittatikku menneisyydestä — mitä sinulla jo on — tulevaisuuteen — mitä tämä liiketoiminta tuottaa.

Mutta älkää luulko että raha yksin ratkaisee

Tässä kohtaa on rehellisyyden vuoro, koska muuten tämä olisi juuri sitä tyhjää yrittäjyyspuhetta jota inhoan.

Raha ei tee huonosta liikeideasta hyvää. Se ei korvaa osaamista, markkinaa eikä sitä että joku jaksaa aamulla nousta ja tehdä työt. Olen itse kaatanut firman, jolla oli rahoitus kunnossa. Rahaa oli. Osaamista ei tarpeeksi, ja markkina katosi alta.

Joten kun sanon että rahoitus on seinä, en tarkoita että kaataamalla seinä kaikki menestyisivät. Tarkoitan että seinän takana on paljon ihmisiä, joiden pitäisi päästä edes yrittämään — ja jotka nyt eivät pääse, eivät osaamisen vaan vakuuden puutteen takia.

Se on eri asia. Ja se on korjattavissa.

Kenelle Suomi on

Tästä pääsen siihen kysymykseen jota aion vääntää tällä palstalla puolen vuoden ajan: kenelle Suomi on yrittäjänä?

Kun rahoitus menee vakuuden eikä liiketoiminnan mukaan, vastaus on karu. Suomi on yrittäjämaa niille, joilla on jo omaisuutta. Perijöille. Niille joiden vanhemmilla oli asunto pantattavaksi. Niille jotka ehtivät kerätä puskurin ennen kuin uskalsivat hypätä.

Ja se on melkein päinvastoin kuin se tarina jota itsestämme kerromme. Me kuvittelemme olevamme maa, jossa kuka tahansa voi nousta tyhjästä. Mutta rahoitusjärjestelmä sanoo hiljaa: nouse ensin, sitten saat lainaa noustaksesi.

Se poika tai tyttö, jolla olisi paras idea korttelissa mutta ei asuntoa takana, ei koskaan pääse pankinjohtajan pöydän toiselle puolelle. Hän jää palkkatöihin, ja me menetämme yrityksen jota ei koskaan syntynyt.

Sitä tappiota ei näy missään tilastossa. Sen näkee vain siinä, mitä ei tapahtunut.

Ensi kerralla

Aion tällä palstalla katsoa Suomea myös Kehä III:n ulkopuolelta, koska rahoituksen saatavuus näyttää hyvin erilaiselta Turussa, Kajaanissa ja Kalliossa. Aion kaivaa lukuja ja hakea niiden takaa ihmiset. Aion olla eri mieltä, kun on syytä, ja myöntää kun olen väärässä.

Mutta ennen kaikkea aion pitää kiinni siitä yhdestä kysymyksestä: kannattaako ja uskaltaako Suomessa yrittää — ja kenelle.

Seuraavaksi vien kysymyksen kartalle. Sillä se pankinjohtaja, joka sanoi minulle ei Turussa, olisi ehkä sanonut vielä nopeammin ei, jos paja olisi ollut sadan kilometrin päässä lähimmästä kasvukeskuksesta.

Miten rahoitus jakautuu Suomen sisällä — ja mitä sille pitäisi tehdä? Sitä kysyn seuraavaksi.

Siihen asti: jos joku sanoo sinulle, että yrittäminen on rohkeuslaji, kysy häneltä, kenellä oli asunto pantiksi.